Suhtautuminen vanhempiin on enemmän tai vähemmän kummallista. Muistan niin elävästi sen päivän, kun uskoin, että kaikki, mitä he tekevät on oikein. Heidän päätöksensä ovat viisaita ja tekonsa sen mukaisia. Jonain päivänä se vaan murtui. Elämä ei ollutkaan enää niin yksinkertaista.
Yhtäkkiä äidillä ei ollutkaan tarjota minulle kaikkea tuskaa tyrehdyttäviä lohdun sanoja. Ei enää niin selkeää vaihtoehtoa päätöksilleni. Jouduin punnitsemaan ratkaisujani ja tekemään sitten omien tuntemuksieni mukaan.
Minusta oli tullut minä, en enää kelpuuttanut äidin neuvoja. Aloin punnita menneitä tapahtumia uudessa valossa. Pettymysten aallot löivät ylitseni, kun kuva viisaasta ja kaiken tietävästä äidistäni murtui. Sokea lapsen usko sai väistyä ja tilalle tuli jotain suoranaista raivoa muistuttavaa olotilaa, kun tunsin itseni petetyksi.
Myöhemmin opin sulattamaan nuo tunteet. Sittemmin olen usein kysynyt vanhemmiltani neuvoa ja kuitenkin tehnyt oman pääni mukaan. Kaiketi tuo on sitten sitä iän tuomaa viisautta ja itsenäisyyttä.
Nykyään tapahtuu asioita, joista huomaan, että olenkin vanhempiani viisaampi. Sanonta ”pojasta polvi paranee” ei näemmä sitten ollutkaan tuulesta temmattu lausahdus. Silti se jotenkin masentaa. Ei ole enää ketään, johon voisin niin täysin luottaa. Olen sitten yksin ja toivon, että pärjään parhaani mukaan. Onhan minunkin äitini joskus ollut silmissäni kirkas.
P.S: Tämä ei tarkoita sitä, että minusta olisi tullut kyyninen. Yritän vain ymmärtää maailman menoa ja selvitä kyydistä kunnialla.
sunnuntai 16. elokuuta 2009
tiistai 19. toukokuuta 2009
Askel aikuisuuteen
Tässä taannoin ajauduin ajattelemaan aikuisuutta. Se on hyvin jännä ilmiö, koska joskus tuntuu siltä, että odotan edelleenkin sitä hetkeä. Silloin tiedän: nyt olen aikuinen. Mitä pidemmälle etenen, sitä varmemmaksi tulen siitä, ettei tuota tarkkaa hetkeä tulekaan.
Aina syntymäpäivänäni isälläni on tapana kysyä: ”noh, miltäs nyt tuntuu?”. Vastauksenani on aina sama olankohautus. Ihan kuin sen nyt joltain pitäisi tuntua. Yhtäkkiä olen muka vanhentunut vuoden. Ja silloinko pitäisi olla taas viisaampi ja varttuneempi? Sama pätee varmasti mystiseen aikuistumiseen…
Joskus teini-iässä kypsyys oli kummallinen asia. Silloin vuoden ero seiskaluokkaisiin tuntui hillittömältä. Ehkä asia tuolloin olikin niin, kun fyysinen kehitys saattoi yhdessä kesässä harpata huimasti eteenpäin. Sittemmin hengenheimolaisuus eri-ikäisten kanssa tuntui vuosi vuodelta kaventuvan.
Tietenkin edelleen joskus tekisi mieli tiuskaista: ”kasva aikaiseksi!” ja toisaalta taas joskus huomaan itse käkättäväni koulun lattialla kierien typerälle jutulle samalla, kun joku muu katsoo minua samalla tavoin hieman paheksuen. Mutta jos aikuisuuden pitäisi olla naurusta kiinni, en haluakaan kasvaa aikuiseksi.
Ennen kaikkea aikuisuus on kypsyyttä nähdä omat virheensä, myöntää ne, pyytää anteeksi ja jatkaa eteenpäin. Se on kykyä ymmärtää toisien käytöstä ja antaa heidän olla oma itsensä. Se on omista teoistaan vastuun kantamista. Helpommin sanottu kuin tehty. Itselläni on ainakin vielä pitkä matka, vaikka suunta saattaa olla selvillä.
Loppuen lopuksi en varmaan ikinä tule astumaan aikuisuuteen. Se rajapyykki ei tullut vastaan, kun olin 18 tai 20 eikä se tullut neljännesvuosisadankaan jälkeen. Toiset sanovat, että se tulee lapsen syntyessä tai vanhempien poistuessa. Aika näyttää, mutta siltikin olen sitä mieltä, että se hiipii hiljalleen ilman, että sitä tiedostaa.
Aina syntymäpäivänäni isälläni on tapana kysyä: ”noh, miltäs nyt tuntuu?”. Vastauksenani on aina sama olankohautus. Ihan kuin sen nyt joltain pitäisi tuntua. Yhtäkkiä olen muka vanhentunut vuoden. Ja silloinko pitäisi olla taas viisaampi ja varttuneempi? Sama pätee varmasti mystiseen aikuistumiseen…
Joskus teini-iässä kypsyys oli kummallinen asia. Silloin vuoden ero seiskaluokkaisiin tuntui hillittömältä. Ehkä asia tuolloin olikin niin, kun fyysinen kehitys saattoi yhdessä kesässä harpata huimasti eteenpäin. Sittemmin hengenheimolaisuus eri-ikäisten kanssa tuntui vuosi vuodelta kaventuvan.
Tietenkin edelleen joskus tekisi mieli tiuskaista: ”kasva aikaiseksi!” ja toisaalta taas joskus huomaan itse käkättäväni koulun lattialla kierien typerälle jutulle samalla, kun joku muu katsoo minua samalla tavoin hieman paheksuen. Mutta jos aikuisuuden pitäisi olla naurusta kiinni, en haluakaan kasvaa aikuiseksi.
Ennen kaikkea aikuisuus on kypsyyttä nähdä omat virheensä, myöntää ne, pyytää anteeksi ja jatkaa eteenpäin. Se on kykyä ymmärtää toisien käytöstä ja antaa heidän olla oma itsensä. Se on omista teoistaan vastuun kantamista. Helpommin sanottu kuin tehty. Itselläni on ainakin vielä pitkä matka, vaikka suunta saattaa olla selvillä.
Loppuen lopuksi en varmaan ikinä tule astumaan aikuisuuteen. Se rajapyykki ei tullut vastaan, kun olin 18 tai 20 eikä se tullut neljännesvuosisadankaan jälkeen. Toiset sanovat, että se tulee lapsen syntyessä tai vanhempien poistuessa. Aika näyttää, mutta siltikin olen sitä mieltä, että se hiipii hiljalleen ilman, että sitä tiedostaa.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Ajatelmia auringosta
Aurinko on toisinaan hankala kaveri. Kaikesta nautittavuudesta huolimatta tähän aikaan vuodesta se toisinaan tuo ikävää lohtua. Tänä aamuna, kun annoin sen lämmittää itseäni keittiön ikkunan läpi, mieleeni tuli kieltämättä kuvia lämpimistä kesäpäivistä. Kun sitten lähdin ulos, kirpakka pakkanen palautti minut todellisuuteen – nythän onkin vielä helmikuu.
Joskus lapsena minulla oli tapana suorastaan rituaalinomaisesti hakeutua juuri tähän aikaan vuodesta olohuoneeseemme paistavan iltapäiväauringon valoon. Tässä vaiheessa riistin sängystäni patjan, kaivoin kaapin perukoilta shortsit ja t-paidan ja toisinaan jopa hain jääkaapista kylmää mehua. Asettauduin makaamaan patjalla auringon valoon, laitoin silmät kiinni ja annoin auringon lämmittää itseäni. Valitettavasti vähemmän tiivis talomme päästi jostain nurkasta kylmää talvituulta ja nautintoni lopahti lähes aina vilunväristyksiin.
Kun nyt myöhemmin pohdin, miksi ihmeessä moisella tavalla käyttäydyin, olen tullut siihen tuloksen, että rakastin jo tuolloin aurinkoa. Olisi ollut ehkä ymmärrettävämpää, että olisin kuvitellut olevani jossain muualla. Mutta niin ei ollut, minä vain halusin lämpöä.
Talvi ei sinänsä ole minulle kovinkaan vastenmielistä aikaa. Pidän lumesta ja mielestäni pakkasen kuuluukin paukkua nurkissa. Haluaisin käydä laskemassa mäkeä ja kuvittelen, että osaisin kenties vielä luistellakin (ja joissain villeissä unelmissa nauttisinkin siitä). Omistan sukset, tosin niiden sijainnista minulla ei ole harmainta hajuakaan.
Mutta kuitenkin, kun kevättalvinen aurinko alkaa lämmittää ikkunan lävitse, mieleni alkaa haikailla lämpöisiä kesäpäiviä ja luonnon heräämistä. Virkistyn huomattavasti, kun päivät alkavat pidentyä ja maailma ei enää näytäkään niin kovin kylmältä paikalta. Kalenterini alkaa taas täyttyä milloin mistäkin tapahtumista ja näin minusta tuntuu, että muutkin alkavat herätä.
Toisaalta auringon mukana tulee huolettomuus. Aiempien kokemuksieni mukaan, mitä pidemmälle kevät jatkuu, sitä laiskemmaksi tulen. Tiedän sen jo nyt, että toukokuussa ne vihoviimeiset tentit sekä opiskelutyöt jäävät turhan vähälle huomiolle. Mutta niin vain käy, sillä jos vuodesta olen muutoin toiminut melkeinpä kellontarkasti, ei niillä viime päivillä ole enää niin väliä. Näin ainakin mielessäni perustelen itselleni…
Ja sitten tulee maaliskuun alun lumimyrsky. Jostain mieleni perukoilta herää epäilys, ettei aurinko tulekaan takaisin. Että se jäisikin pilvien taakse piiloon. Toisaalta se ei ole koskaan aiemminkaan pettänyt. Jostain aurinko kaivautuu ja kevät tulee. Ehkäpä luotan siihen nytkin.
Joskus lapsena minulla oli tapana suorastaan rituaalinomaisesti hakeutua juuri tähän aikaan vuodesta olohuoneeseemme paistavan iltapäiväauringon valoon. Tässä vaiheessa riistin sängystäni patjan, kaivoin kaapin perukoilta shortsit ja t-paidan ja toisinaan jopa hain jääkaapista kylmää mehua. Asettauduin makaamaan patjalla auringon valoon, laitoin silmät kiinni ja annoin auringon lämmittää itseäni. Valitettavasti vähemmän tiivis talomme päästi jostain nurkasta kylmää talvituulta ja nautintoni lopahti lähes aina vilunväristyksiin.
Kun nyt myöhemmin pohdin, miksi ihmeessä moisella tavalla käyttäydyin, olen tullut siihen tuloksen, että rakastin jo tuolloin aurinkoa. Olisi ollut ehkä ymmärrettävämpää, että olisin kuvitellut olevani jossain muualla. Mutta niin ei ollut, minä vain halusin lämpöä.
Talvi ei sinänsä ole minulle kovinkaan vastenmielistä aikaa. Pidän lumesta ja mielestäni pakkasen kuuluukin paukkua nurkissa. Haluaisin käydä laskemassa mäkeä ja kuvittelen, että osaisin kenties vielä luistellakin (ja joissain villeissä unelmissa nauttisinkin siitä). Omistan sukset, tosin niiden sijainnista minulla ei ole harmainta hajuakaan.
Mutta kuitenkin, kun kevättalvinen aurinko alkaa lämmittää ikkunan lävitse, mieleni alkaa haikailla lämpöisiä kesäpäiviä ja luonnon heräämistä. Virkistyn huomattavasti, kun päivät alkavat pidentyä ja maailma ei enää näytäkään niin kovin kylmältä paikalta. Kalenterini alkaa taas täyttyä milloin mistäkin tapahtumista ja näin minusta tuntuu, että muutkin alkavat herätä.
Toisaalta auringon mukana tulee huolettomuus. Aiempien kokemuksieni mukaan, mitä pidemmälle kevät jatkuu, sitä laiskemmaksi tulen. Tiedän sen jo nyt, että toukokuussa ne vihoviimeiset tentit sekä opiskelutyöt jäävät turhan vähälle huomiolle. Mutta niin vain käy, sillä jos vuodesta olen muutoin toiminut melkeinpä kellontarkasti, ei niillä viime päivillä ole enää niin väliä. Näin ainakin mielessäni perustelen itselleni…
Ja sitten tulee maaliskuun alun lumimyrsky. Jostain mieleni perukoilta herää epäilys, ettei aurinko tulekaan takaisin. Että se jäisikin pilvien taakse piiloon. Toisaalta se ei ole koskaan aiemminkaan pettänyt. Jostain aurinko kaivautuu ja kevät tulee. Ehkäpä luotan siihen nytkin.
maanantai 16. helmikuuta 2009
On hammaslääkärillä niin kauheen kamalaa…
Niin kenties, jos joskus satut vierailemaan kunnallisessa hammashoidossa. Itse jouduin vierailemaan kyseisen kurimuksen kiemuroissa. Valvoskelin nimittäin pari yötä harmillisen hammassäryn pauloissa. Lopulta jouduin lannistuneena soittamaan eräänä aamuna päivystykseen. Diagnoosin tiesin jo etukäteen, se pannahisen hammas pitäisi kiskaista pois.
Puhelimeen vastattiin hämmästyttävän nopeasti. Harvinaisen pirteän oloinen naisihminen ohjasi minut kaupungin toiselle puolelle päivystävän hammaslääkärin pakeilla. Ainoana piikkinä lihassani hän totesi lopuksi pahaenteisesti: ”Kannattaa mennä sinne heti yhdeksäksi niin et joudu kovin montaa tuntia siellä istumaan.”
Pakkasin siis kamppeeni ja läksin läpi inhottavan helmikuisen puhurin läpi kaupungin toiselle puolen. Olin paikalla muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Ikäväkseni odotushuone oli jo täynnä hyvin kärsivän näköisiä ihmisiä. Päähäni kieltämättä pälkähti ajatus, että olikohan minua vedettyä nenästä ja päivystys olikin auennut jo kahdeksalta.
Odottaminen oli ainoa vaihtoehto. Olin onneksi varautunut siihen ja ottanut mukaani kirjan, vaikka tuntuikin kieltämättä vaikealta keskittyä tekstiin. Jono liikkui harmillisen hitaasti ja jouduin odottelemaan liki kaksi tuntia. Se on kuitenkin pitkä aika hammassärystä kärsivälle.
Lopulta pääsin sisään. Hammaslääkäri tutki purukalustoni ja tökki tulehtunutta viisaudenhammasta harvinaisen ikäväntuntuisesta. Lopulta hän kirjoitti minulle antibioottireseptin ja yritti varata minulle aikaa suukirurgille. Pahalta näytti, sillä hän ei saanut tietokonejärjestelmää toimimaan. Noh, minulle jäi mahdollisuudeksi soittaa aika itse.
Ennen kirurgiin pääsyä minun pitäisi käydä röntgenkuvissa. ”Selvä juttu,” tokaisin ja kysäisin, että missä pitää käydä. Hammaslääkäri katsoi minua kuin olisin kysynyt, että sijaitseeko Eduskuntatalo Helsingissä ja sanoi, että tietenkin lähimmässä terveyskeskuksessani. Ulos päästyäni päätin, että kun kerran olin jo päässyt jonottamisen makuun, niin parempi olisi mennä samana päivänä myös röntgeniin. Läksin siis terveyskeskukseen ja päätin soittaa ajan kirurgille myöhemmin.
Röntgenissä en joutunut kovin kauaa vartomaan. Valitettavasti kuvat räpsi opiskelijaharjoittelija, joka oli ilmeisesti ensi kertaa tekemisessä kyseisen tapahtuman kanssa. Hän laittoi minut seisomaan harvinaisen typerännäköisesti suu kiinni muovikalikassa ja käski irvistää pariin otteeseen. Hetken virneilyn jälkeen paikalle tuli kokeneempi kollega, joka käski minun lykkiä leukaani milloin eteen – ja taaksepäin sekä irvistämään jälleen. Tein töitä käskettyä, johon hän totesi tuskastuneena: ”Ei kun irvistä niin, että alahampaat näkyvät.”
Tämän episodin jälkeen menin apteekkiin, jossa jouduin jälleen kerran jonottamaan. Kun vihdoin ja viimein sain reseptilääkkeeni, etsin vielä tovin hammashuuhdetta sekä särkylääkettä. Jonottelin jälleen kassalle, kun takanani kuului kipakka ääni: ”Anteeksi, voisitko väistää?” En ollut huomannut, että takanani oli täti menossa ohitse lastenrattaidensa kanssa. Minun ohitse mentyään hän tokaisi ehkäpä asteen verran tylymmin: ”No pystyithän sinä väistämään.”
Lopulta pääsin kotiin. Päätin, että samoilla viimeisillä energioillani soitan ajan suukirurgille. Jouduin taas hetkisen verran jonottelemaan puhelimessa. Tekopirteä naisääni vastasi minulle. Kun selitin asian ties kuinka monennen kerran sen päivän aikana, sain hyvin mielenkiintoisen vastauksen. ”Valitettavasti meillä on niin pitkät jonot, että sopiva aika olisi joskus huhtikuussa. Voit tietenkin soitella, jos saat peruutusajan tai sitten mennä yksityiselle.” Kiitin viimeisillä voimillani. Pillahdin itkuun ja rauhoituttuani soitin yksityiselle. Sain ajan viikon päästä.
Puhelimeen vastattiin hämmästyttävän nopeasti. Harvinaisen pirteän oloinen naisihminen ohjasi minut kaupungin toiselle puolelle päivystävän hammaslääkärin pakeilla. Ainoana piikkinä lihassani hän totesi lopuksi pahaenteisesti: ”Kannattaa mennä sinne heti yhdeksäksi niin et joudu kovin montaa tuntia siellä istumaan.”
Pakkasin siis kamppeeni ja läksin läpi inhottavan helmikuisen puhurin läpi kaupungin toiselle puolen. Olin paikalla muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Ikäväkseni odotushuone oli jo täynnä hyvin kärsivän näköisiä ihmisiä. Päähäni kieltämättä pälkähti ajatus, että olikohan minua vedettyä nenästä ja päivystys olikin auennut jo kahdeksalta.
Odottaminen oli ainoa vaihtoehto. Olin onneksi varautunut siihen ja ottanut mukaani kirjan, vaikka tuntuikin kieltämättä vaikealta keskittyä tekstiin. Jono liikkui harmillisen hitaasti ja jouduin odottelemaan liki kaksi tuntia. Se on kuitenkin pitkä aika hammassärystä kärsivälle.
Lopulta pääsin sisään. Hammaslääkäri tutki purukalustoni ja tökki tulehtunutta viisaudenhammasta harvinaisen ikäväntuntuisesta. Lopulta hän kirjoitti minulle antibioottireseptin ja yritti varata minulle aikaa suukirurgille. Pahalta näytti, sillä hän ei saanut tietokonejärjestelmää toimimaan. Noh, minulle jäi mahdollisuudeksi soittaa aika itse.
Ennen kirurgiin pääsyä minun pitäisi käydä röntgenkuvissa. ”Selvä juttu,” tokaisin ja kysäisin, että missä pitää käydä. Hammaslääkäri katsoi minua kuin olisin kysynyt, että sijaitseeko Eduskuntatalo Helsingissä ja sanoi, että tietenkin lähimmässä terveyskeskuksessani. Ulos päästyäni päätin, että kun kerran olin jo päässyt jonottamisen makuun, niin parempi olisi mennä samana päivänä myös röntgeniin. Läksin siis terveyskeskukseen ja päätin soittaa ajan kirurgille myöhemmin.
Röntgenissä en joutunut kovin kauaa vartomaan. Valitettavasti kuvat räpsi opiskelijaharjoittelija, joka oli ilmeisesti ensi kertaa tekemisessä kyseisen tapahtuman kanssa. Hän laittoi minut seisomaan harvinaisen typerännäköisesti suu kiinni muovikalikassa ja käski irvistää pariin otteeseen. Hetken virneilyn jälkeen paikalle tuli kokeneempi kollega, joka käski minun lykkiä leukaani milloin eteen – ja taaksepäin sekä irvistämään jälleen. Tein töitä käskettyä, johon hän totesi tuskastuneena: ”Ei kun irvistä niin, että alahampaat näkyvät.”
Tämän episodin jälkeen menin apteekkiin, jossa jouduin jälleen kerran jonottamaan. Kun vihdoin ja viimein sain reseptilääkkeeni, etsin vielä tovin hammashuuhdetta sekä särkylääkettä. Jonottelin jälleen kassalle, kun takanani kuului kipakka ääni: ”Anteeksi, voisitko väistää?” En ollut huomannut, että takanani oli täti menossa ohitse lastenrattaidensa kanssa. Minun ohitse mentyään hän tokaisi ehkäpä asteen verran tylymmin: ”No pystyithän sinä väistämään.”
Lopulta pääsin kotiin. Päätin, että samoilla viimeisillä energioillani soitan ajan suukirurgille. Jouduin taas hetkisen verran jonottelemaan puhelimessa. Tekopirteä naisääni vastasi minulle. Kun selitin asian ties kuinka monennen kerran sen päivän aikana, sain hyvin mielenkiintoisen vastauksen. ”Valitettavasti meillä on niin pitkät jonot, että sopiva aika olisi joskus huhtikuussa. Voit tietenkin soitella, jos saat peruutusajan tai sitten mennä yksityiselle.” Kiitin viimeisillä voimillani. Pillahdin itkuun ja rauhoituttuani soitin yksityiselle. Sain ajan viikon päästä.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Supersaippuaa
Wikipedia on viihdyttävä sivusto. Tässä eräänä iltana sitä selaillessani päädyin Jeesuksesta Teräsmieheen (älä kysy miksi). Uppouduin tähän aiemmin lähes tuntemattomaan maailmaan moniksi tunneiksi.
Ainoat tuon genren kokemukseni ovat olleet joskus 90-luvulla luetut Mustanaamiot ja Tarzanit. Siis, Mustanaamiohan on vain se vaeltava aave, joka ei kuole koskaan. Ja Tarzan puolestaan puolustaa viidakkoa liaaneissa liidelleen.
Teräsmies on aina ollut mielestäni kovin liian puhtoinen hahmo. Kaikkihan toki muistavat, että hänen ainoa heikko kohtansa on kryptoniitti, tuo vieraalta planeetalta ilmaantunut aine. Mutta ainakaan allekirjoittaneella ei ollut harmainta hajuakaan, että kryptoniittia on kolmenlaista: vihreää, kultaista ja punaista. Ensimmäinen on jo klassikoksi muodostunut eli sen vaikutus heikentää Teräsmiestä. Kultainen puolestaan vie voimat kokonaan. Punainen puolestaan saa odottamattomia vaikutuksia Teräsmiehen psyykeen ja supervoimiin.
Jos Teräsmiehestä puhutaan lisää, pomppaa hänen vihollisjoukostaan esiin hahmo nimeltä Mxyzptlk (tiedän kyllä, yrität lausua sitä ääneen). Kyseinen tyyppi on tietenkin taikuri viidennestä ulottuvuudesta, ei suoranaisesti ilkeä heppu, hän nyt vain haluaa kiusata Teräsmiestä. Ikiviisas Wikipedia tietää kertoa, että tällä hahmolla on kyky vaikuttaa lähes mihin tahansa ja saattaa olla, että hänen voimiensa rajat ovat vain käsikirjoittajien mielikuvituksessa.
Yksi asia on mainittava tästä teräksenkovuisesta supersankarista. Hänellä on nimittäin toinenkin hyvin mielenkiintoinen vihollinen. Se on Ultramies, käänteisuniversumissa asuva Teräsmiehen paha kaksoisolento. Eli käytännössä Teräsmies on niinkin kova, että häntä vastaan universumikin pitää kääntää. Jos tuossa vaiheessa olisin superrikollinen, luovuttaisin varmasti moisen voiman edessä.
Peter Parker on kaikkien nörttipoikien sankari. Suuri kansa tuntee hänet nimiltä Hämähäkkimies. Tämän toki tiesin, mutta sen sijaan en todellakaan tiennyt, että Hämis on kerran jo kuollut. Tämä tapahtui ilkeää Morlunia vastaan taistellessa. Maailman onneksi hänet kuitenkin herätettiin henkiin, mutta hän syntyi uudestaan koska hänen voimansa eivät tulleet radioaktiivisesta hämähäkistä vaan kosmisesta hämähäkistä.
Hämähäkkimiehen vihollisia on niin monia, että valitettavasti puutun tässä vain murto-osaan. Koska Hämis on niin kova, pitää esimerkiksi Vihreitä Menninkäisiä olla kokonaista kolme kappaletta. Myös Hämähäkkimiehellä on syytä olla klooninsa ja pahat kaksoisolentonsa. Esimerksiksi Hämähäkkimiehen klooni Kaine tappoi pahamaineiden Tohtori Mustekalan. Pahaksi onneksi hänet herätettiin henkiin ninjakultti Käden toimesta.
Kovin onneton tapaus on Daredevil. Ei yksinään riitä, että hän sokeutui. Mutta julma kohtalo laittoi hänet pelastamaan rekan alle jäävää sokeaa miestä ja samalla kuormasta roiskahti hänen silmiinsä radioaktiivista ainetta. Onneksi sentään hänen muista aisteistaan tuli yli-inhimillisen teräviä.
Kaiken tämän saippuaoopperan jälkeen löytyi voittaja. Tämä on nimittäin Ryhmä-X. Koko saagassa nähdään tietenkin tavanomaiset ihmissuhdekiemurat, voimien menetykset ja takaisinsaannit, loikkiminen hyviksien ja pahiksien välillä sekä henkiinherättämiset toisilla planeetoilla. Esimerkiksi Aurinkotuli–nimiselle mutantille kävi niin onnettomasti, että Rogue vei aluksi hänen voimansa kokonaan. Sen jälkeen tämä Japanin suojelija menettää vieläpä jalkansa ja masentuu moisen seikan vuoksi. Oh ja voi kuinka julma elämä osaa ollakaan!
Ehdottomasti paras hahmo on kuitenkin Jean Grey. Pikaisen laskentaoperaation tuloksena tämä telekineetikko on kuollut ainakin kolme kertaa ja herännyt henkiin kahdesti, toisinaan pahana Feeniks-hahmona ja toisinaan omana itsenään. Ja mitä draamaan tähänkään soppaan mahtuukaan.
Esimerkiksi eräänkin kerran Feeniks joutui Mesmeron hypnotisoimaksi (älkää kyselkö, kuka se on, sillä en todellakaan tiedä, mutta taitaa olla eri ilkeä jamppa). Feeniksin ollessa poissa tieltä Mesmero hypnotisoi yksi kerrallaan muut Ryhmä-X:n jäsenet sirkuspelleiksi. Pedon vapautettua heidät Magneto vangitsi heidät vuorostaan. Feeniks-voimiensa ansiosta Grey sai pelastettua Pedon Magneton tukikohdan räjähdettyä. Jean luuli Kykloopin ja muiden kuolleen ja ihastui Jason Wyngarde -nimiseen herrasmieheen. Wyngarde kuitenkin paljastui Ryhmä-X:n vanhaksi viholliseksi Aivoksi ja sai Greyn uskomaan, että tämä oli Helvetintulen Klubin Musta Kuningatar.
Kaiken tämän informaatiotulvan jälkeen en enää ihmettele, miksi supersankareista tehdään jatkuvalla syötöllä leffoja. Tuollaiselle saippualle kalpenevat mennen tullen niin Salkkarit kuin Kaunaritkin.
Ainoat tuon genren kokemukseni ovat olleet joskus 90-luvulla luetut Mustanaamiot ja Tarzanit. Siis, Mustanaamiohan on vain se vaeltava aave, joka ei kuole koskaan. Ja Tarzan puolestaan puolustaa viidakkoa liaaneissa liidelleen.
Teräsmies on aina ollut mielestäni kovin liian puhtoinen hahmo. Kaikkihan toki muistavat, että hänen ainoa heikko kohtansa on kryptoniitti, tuo vieraalta planeetalta ilmaantunut aine. Mutta ainakaan allekirjoittaneella ei ollut harmainta hajuakaan, että kryptoniittia on kolmenlaista: vihreää, kultaista ja punaista. Ensimmäinen on jo klassikoksi muodostunut eli sen vaikutus heikentää Teräsmiestä. Kultainen puolestaan vie voimat kokonaan. Punainen puolestaan saa odottamattomia vaikutuksia Teräsmiehen psyykeen ja supervoimiin.
Jos Teräsmiehestä puhutaan lisää, pomppaa hänen vihollisjoukostaan esiin hahmo nimeltä Mxyzptlk (tiedän kyllä, yrität lausua sitä ääneen). Kyseinen tyyppi on tietenkin taikuri viidennestä ulottuvuudesta, ei suoranaisesti ilkeä heppu, hän nyt vain haluaa kiusata Teräsmiestä. Ikiviisas Wikipedia tietää kertoa, että tällä hahmolla on kyky vaikuttaa lähes mihin tahansa ja saattaa olla, että hänen voimiensa rajat ovat vain käsikirjoittajien mielikuvituksessa.
Yksi asia on mainittava tästä teräksenkovuisesta supersankarista. Hänellä on nimittäin toinenkin hyvin mielenkiintoinen vihollinen. Se on Ultramies, käänteisuniversumissa asuva Teräsmiehen paha kaksoisolento. Eli käytännössä Teräsmies on niinkin kova, että häntä vastaan universumikin pitää kääntää. Jos tuossa vaiheessa olisin superrikollinen, luovuttaisin varmasti moisen voiman edessä.
Peter Parker on kaikkien nörttipoikien sankari. Suuri kansa tuntee hänet nimiltä Hämähäkkimies. Tämän toki tiesin, mutta sen sijaan en todellakaan tiennyt, että Hämis on kerran jo kuollut. Tämä tapahtui ilkeää Morlunia vastaan taistellessa. Maailman onneksi hänet kuitenkin herätettiin henkiin, mutta hän syntyi uudestaan koska hänen voimansa eivät tulleet radioaktiivisesta hämähäkistä vaan kosmisesta hämähäkistä.
Hämähäkkimiehen vihollisia on niin monia, että valitettavasti puutun tässä vain murto-osaan. Koska Hämis on niin kova, pitää esimerkiksi Vihreitä Menninkäisiä olla kokonaista kolme kappaletta. Myös Hämähäkkimiehellä on syytä olla klooninsa ja pahat kaksoisolentonsa. Esimerksiksi Hämähäkkimiehen klooni Kaine tappoi pahamaineiden Tohtori Mustekalan. Pahaksi onneksi hänet herätettiin henkiin ninjakultti Käden toimesta.
Kovin onneton tapaus on Daredevil. Ei yksinään riitä, että hän sokeutui. Mutta julma kohtalo laittoi hänet pelastamaan rekan alle jäävää sokeaa miestä ja samalla kuormasta roiskahti hänen silmiinsä radioaktiivista ainetta. Onneksi sentään hänen muista aisteistaan tuli yli-inhimillisen teräviä.
Kaiken tämän saippuaoopperan jälkeen löytyi voittaja. Tämä on nimittäin Ryhmä-X. Koko saagassa nähdään tietenkin tavanomaiset ihmissuhdekiemurat, voimien menetykset ja takaisinsaannit, loikkiminen hyviksien ja pahiksien välillä sekä henkiinherättämiset toisilla planeetoilla. Esimerkiksi Aurinkotuli–nimiselle mutantille kävi niin onnettomasti, että Rogue vei aluksi hänen voimansa kokonaan. Sen jälkeen tämä Japanin suojelija menettää vieläpä jalkansa ja masentuu moisen seikan vuoksi. Oh ja voi kuinka julma elämä osaa ollakaan!
Ehdottomasti paras hahmo on kuitenkin Jean Grey. Pikaisen laskentaoperaation tuloksena tämä telekineetikko on kuollut ainakin kolme kertaa ja herännyt henkiin kahdesti, toisinaan pahana Feeniks-hahmona ja toisinaan omana itsenään. Ja mitä draamaan tähänkään soppaan mahtuukaan.
Esimerkiksi eräänkin kerran Feeniks joutui Mesmeron hypnotisoimaksi (älkää kyselkö, kuka se on, sillä en todellakaan tiedä, mutta taitaa olla eri ilkeä jamppa). Feeniksin ollessa poissa tieltä Mesmero hypnotisoi yksi kerrallaan muut Ryhmä-X:n jäsenet sirkuspelleiksi. Pedon vapautettua heidät Magneto vangitsi heidät vuorostaan. Feeniks-voimiensa ansiosta Grey sai pelastettua Pedon Magneton tukikohdan räjähdettyä. Jean luuli Kykloopin ja muiden kuolleen ja ihastui Jason Wyngarde -nimiseen herrasmieheen. Wyngarde kuitenkin paljastui Ryhmä-X:n vanhaksi viholliseksi Aivoksi ja sai Greyn uskomaan, että tämä oli Helvetintulen Klubin Musta Kuningatar.
Kaiken tämän informaatiotulvan jälkeen en enää ihmettele, miksi supersankareista tehdään jatkuvalla syötöllä leffoja. Tuollaiselle saippualle kalpenevat mennen tullen niin Salkkarit kuin Kaunaritkin.
perjantai 2. tammikuuta 2009
Oodi optimistisuudelle
Uusi vuosi ja uudet kujeet. Todellako? Ainakin kovasti toivoisin, että asia olisi niin. Että alkuvuoden synkistä talousennusteista huolimatta ihmiset jaksaisivat nähdä pilvien hopeareunukset. Pelkäänpä pahoin, ettei se tässä synkässä ja pimeässä maassa ole mahdollista…
Reilut 25 vuotta sitten syntyi tähän maahan harvinaisen optimistinen olio. Ulkonäöltään hän muistutti muita ihmisiä, joskin oli tavanomaista tummempi. Optimistisella oliolla oli omat murheensa pitkin ikäänsä, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän päätti nähdä asioissa hyvät puolet. Hän halusi niin kovin uskoa hyvään ja siihen, että kaikki lopulta kääntyy parhain päin.
Vuosien myötä hän huomasi, että Suomi-nimisessä pikkumaassa positiivinen ajattelu on pahasta, toisinaan sitä pidetään jopa suorastaan rikoksena. Jostain kumman syystä useammat maan asukkaat halusivat valittaa pikkuasioista. Milloin sataa, on liian märkää. Milloin aurinko paistaa, on liian kuumaa ja kuivaa. Milloin sitten on jotain näiden väliltä, onko silloin liian sopivaa?
Tämä optimistinen olento on saanut kotikasvatuksenaan hyvät tavat. Esimerkiksi bussikuskia pitää hieman synkempänäkin päivänä jaksaa tervehtiä hymyillen. Tosin vastausta siihen ei täällä pääkaupunkiseudun yrmyjen joukossa useinkaan saa. Siitä huolimatta olio jaksaa aina toistaa itseään. Häntähän ei näet niin helposti saa lannistumaan.
Tokihan sen on ikävää, kun ei ole rahaa tehdä kaikkea mahdollista, mutta mikä estää iloitsemasta siitä vähästä, jonka saa. Toki optimistisella olennolla on ikävät päivänsä. Tähän ikään mennessä hän kuitenkin on oppinut, että huominen päivä koittaa väistämättä, ja parempi on olo, jos jaksaa hieman hymyillä. Vähintään nauraa itselleen, kun tekee jotain noloa tai herättää pahennusta kanssaihmisisssään.
Joskus nuorempana optimistinen olio häpesi käytöstään. Hän hiljeni, kun ihmiset valittivat ja valittivat. Ja jos hän joskus erehtyi sanomaan eriävän, positiivisemman näkökannan valitukseen, sai hän vastaukseksi tylyn tyrmäyksen. Silloin olio vaikeni.
Mutta hän ei enää välitä toisista onnettomista, masentuneista ja valittajista. Hän ei heitä missään nimessä tyrmää, usein jopa ymmärtää heitä. Mutta omassa elämässään vuosien varrella itsensä tuntemaan oppinut optimistinen olio on päättänyt nähdä asiat positiivisesti.
Senpä vuoksi lupaan pyhästi vuonna 2009 olla entistä enemmän oma optimistinen, empaattinen ja innokas itseni.
Optimistisempaa Uutta Vuotta!
Reilut 25 vuotta sitten syntyi tähän maahan harvinaisen optimistinen olio. Ulkonäöltään hän muistutti muita ihmisiä, joskin oli tavanomaista tummempi. Optimistisella oliolla oli omat murheensa pitkin ikäänsä, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän päätti nähdä asioissa hyvät puolet. Hän halusi niin kovin uskoa hyvään ja siihen, että kaikki lopulta kääntyy parhain päin.
Vuosien myötä hän huomasi, että Suomi-nimisessä pikkumaassa positiivinen ajattelu on pahasta, toisinaan sitä pidetään jopa suorastaan rikoksena. Jostain kumman syystä useammat maan asukkaat halusivat valittaa pikkuasioista. Milloin sataa, on liian märkää. Milloin aurinko paistaa, on liian kuumaa ja kuivaa. Milloin sitten on jotain näiden väliltä, onko silloin liian sopivaa?
Tämä optimistinen olento on saanut kotikasvatuksenaan hyvät tavat. Esimerkiksi bussikuskia pitää hieman synkempänäkin päivänä jaksaa tervehtiä hymyillen. Tosin vastausta siihen ei täällä pääkaupunkiseudun yrmyjen joukossa useinkaan saa. Siitä huolimatta olio jaksaa aina toistaa itseään. Häntähän ei näet niin helposti saa lannistumaan.
Tokihan sen on ikävää, kun ei ole rahaa tehdä kaikkea mahdollista, mutta mikä estää iloitsemasta siitä vähästä, jonka saa. Toki optimistisella olennolla on ikävät päivänsä. Tähän ikään mennessä hän kuitenkin on oppinut, että huominen päivä koittaa väistämättä, ja parempi on olo, jos jaksaa hieman hymyillä. Vähintään nauraa itselleen, kun tekee jotain noloa tai herättää pahennusta kanssaihmisisssään.
Joskus nuorempana optimistinen olio häpesi käytöstään. Hän hiljeni, kun ihmiset valittivat ja valittivat. Ja jos hän joskus erehtyi sanomaan eriävän, positiivisemman näkökannan valitukseen, sai hän vastaukseksi tylyn tyrmäyksen. Silloin olio vaikeni.
Mutta hän ei enää välitä toisista onnettomista, masentuneista ja valittajista. Hän ei heitä missään nimessä tyrmää, usein jopa ymmärtää heitä. Mutta omassa elämässään vuosien varrella itsensä tuntemaan oppinut optimistinen olio on päättänyt nähdä asiat positiivisesti.
Senpä vuoksi lupaan pyhästi vuonna 2009 olla entistä enemmän oma optimistinen, empaattinen ja innokas itseni.
Optimistisempaa Uutta Vuotta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)