Suhtautuminen vanhempiin on enemmän tai vähemmän kummallista. Muistan niin elävästi sen päivän, kun uskoin, että kaikki, mitä he tekevät on oikein. Heidän päätöksensä ovat viisaita ja tekonsa sen mukaisia. Jonain päivänä se vaan murtui. Elämä ei ollutkaan enää niin yksinkertaista.
Yhtäkkiä äidillä ei ollutkaan tarjota minulle kaikkea tuskaa tyrehdyttäviä lohdun sanoja. Ei enää niin selkeää vaihtoehtoa päätöksilleni. Jouduin punnitsemaan ratkaisujani ja tekemään sitten omien tuntemuksieni mukaan.
Minusta oli tullut minä, en enää kelpuuttanut äidin neuvoja. Aloin punnita menneitä tapahtumia uudessa valossa. Pettymysten aallot löivät ylitseni, kun kuva viisaasta ja kaiken tietävästä äidistäni murtui. Sokea lapsen usko sai väistyä ja tilalle tuli jotain suoranaista raivoa muistuttavaa olotilaa, kun tunsin itseni petetyksi.
Myöhemmin opin sulattamaan nuo tunteet. Sittemmin olen usein kysynyt vanhemmiltani neuvoa ja kuitenkin tehnyt oman pääni mukaan. Kaiketi tuo on sitten sitä iän tuomaa viisautta ja itsenäisyyttä.
Nykyään tapahtuu asioita, joista huomaan, että olenkin vanhempiani viisaampi. Sanonta ”pojasta polvi paranee” ei näemmä sitten ollutkaan tuulesta temmattu lausahdus. Silti se jotenkin masentaa. Ei ole enää ketään, johon voisin niin täysin luottaa. Olen sitten yksin ja toivon, että pärjään parhaani mukaan. Onhan minunkin äitini joskus ollut silmissäni kirkas.
P.S: Tämä ei tarkoita sitä, että minusta olisi tullut kyyninen. Yritän vain ymmärtää maailman menoa ja selvitä kyydistä kunnialla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti