Ajatelmia auringosta

Aurinko on toisinaan hankala kaveri. Kaikesta nautittavuudesta huolimatta tähän aikaan vuodesta se toisinaan tuo ikävää lohtua. Tänä aamuna, kun annoin sen lämmittää itseäni keittiön ikkunan läpi, mieleeni tuli kieltämättä kuvia lämpimistä kesäpäivistä. Kun sitten lähdin ulos, kirpakka pakkanen palautti minut todellisuuteen – nythän onkin vielä helmikuu.

Joskus lapsena minulla oli tapana suorastaan rituaalinomaisesti hakeutua juuri tähän aikaan vuodesta olohuoneeseemme paistavan iltapäiväauringon valoon. Tässä vaiheessa riistin sängystäni patjan, kaivoin kaapin perukoilta shortsit ja t-paidan ja toisinaan jopa hain jääkaapista kylmää mehua. Asettauduin makaamaan patjalla auringon valoon, laitoin silmät kiinni ja annoin auringon lämmittää itseäni. Valitettavasti vähemmän tiivis talomme päästi jostain nurkasta kylmää talvituulta ja nautintoni lopahti lähes aina vilunväristyksiin.

Kun nyt myöhemmin pohdin, miksi ihmeessä moisella tavalla käyttäydyin, olen tullut siihen tuloksen, että rakastin jo tuolloin aurinkoa. Olisi ollut ehkä ymmärrettävämpää, että olisin kuvitellut olevani jossain muualla. Mutta niin ei ollut, minä vain halusin lämpöä.

Talvi ei sinänsä ole minulle kovinkaan vastenmielistä aikaa. Pidän lumesta ja mielestäni pakkasen kuuluukin paukkua nurkissa. Haluaisin käydä laskemassa mäkeä ja kuvittelen, että osaisin kenties vielä luistellakin (ja joissain villeissä unelmissa nauttisinkin siitä). Omistan sukset, tosin niiden sijainnista minulla ei ole harmainta hajuakaan.

Mutta kuitenkin, kun kevättalvinen aurinko alkaa lämmittää ikkunan lävitse, mieleni alkaa haikailla lämpöisiä kesäpäiviä ja luonnon heräämistä. Virkistyn huomattavasti, kun päivät alkavat pidentyä ja maailma ei enää näytäkään niin kovin kylmältä paikalta. Kalenterini alkaa taas täyttyä milloin mistäkin tapahtumista ja näin minusta tuntuu, että muutkin alkavat herätä.

Toisaalta auringon mukana tulee huolettomuus. Aiempien kokemuksieni mukaan, mitä pidemmälle kevät jatkuu, sitä laiskemmaksi tulen. Tiedän sen jo nyt, että toukokuussa ne vihoviimeiset tentit sekä opiskelutyöt jäävät turhan vähälle huomiolle. Mutta niin vain käy, sillä jos vuodesta olen muutoin toiminut melkeinpä kellontarkasti, ei niillä viime päivillä ole enää niin väliä. Näin ainakin mielessäni perustelen itselleni…

Ja sitten tulee maaliskuun alun lumimyrsky. Jostain mieleni perukoilta herää epäilys, ettei aurinko tulekaan takaisin. Että se jäisikin pilvien taakse piiloon. Toisaalta se ei ole koskaan aiemminkaan pettänyt. Jostain aurinko kaivautuu ja kevät tulee. Ehkäpä luotan siihen nytkin.