Askel aikuisuuteen

Tässä taannoin ajauduin ajattelemaan aikuisuutta. Se on hyvin jännä ilmiö, koska joskus tuntuu siltä, että odotan edelleenkin sitä hetkeä. Silloin tiedän: nyt olen aikuinen. Mitä pidemmälle etenen, sitä varmemmaksi tulen siitä, ettei tuota tarkkaa hetkeä tulekaan.

Aina syntymäpäivänäni isälläni on tapana kysyä: ”noh, miltäs nyt tuntuu?”. Vastauksenani on aina sama olankohautus. Ihan kuin sen nyt joltain pitäisi tuntua. Yhtäkkiä olen muka vanhentunut vuoden. Ja silloinko pitäisi olla taas viisaampi ja varttuneempi? Sama pätee varmasti mystiseen aikuistumiseen…

Joskus teini-iässä kypsyys oli kummallinen asia. Silloin vuoden ero seiskaluokkaisiin tuntui hillittömältä. Ehkä asia tuolloin olikin niin, kun fyysinen kehitys saattoi yhdessä kesässä harpata huimasti eteenpäin. Sittemmin hengenheimolaisuus eri-ikäisten kanssa tuntui vuosi vuodelta kaventuvan.

Tietenkin edelleen joskus tekisi mieli tiuskaista: ”kasva aikaiseksi!” ja toisaalta taas joskus huomaan itse käkättäväni koulun lattialla kierien typerälle jutulle samalla, kun joku muu katsoo minua samalla tavoin hieman paheksuen. Mutta jos aikuisuuden pitäisi olla naurusta kiinni, en haluakaan kasvaa aikuiseksi.

Ennen kaikkea aikuisuus on kypsyyttä nähdä omat virheensä, myöntää ne, pyytää anteeksi ja jatkaa eteenpäin. Se on kykyä ymmärtää toisien käytöstä ja antaa heidän olla oma itsensä. Se on omista teoistaan vastuun kantamista. Helpommin sanottu kuin tehty. Itselläni on ainakin vielä pitkä matka, vaikka suunta saattaa olla selvillä.

Loppuen lopuksi en varmaan ikinä tule astumaan aikuisuuteen. Se rajapyykki ei tullut vastaan, kun olin 18 tai 20 eikä se tullut neljännesvuosisadankaan jälkeen. Toiset sanovat, että se tulee lapsen syntyessä tai vanhempien poistuessa. Aika näyttää, mutta siltikin olen sitä mieltä, että se hiipii hiljalleen ilman, että sitä tiedostaa.