On hammaslääkärillä niin kauheen kamalaa…

Niin kenties, jos joskus satut vierailemaan kunnallisessa hammashoidossa. Itse jouduin vierailemaan kyseisen kurimuksen kiemuroissa. Valvoskelin nimittäin pari yötä harmillisen hammassäryn pauloissa. Lopulta jouduin lannistuneena soittamaan eräänä aamuna päivystykseen. Diagnoosin tiesin jo etukäteen, se pannahisen hammas pitäisi kiskaista pois.

Puhelimeen vastattiin hämmästyttävän nopeasti. Harvinaisen pirteän oloinen naisihminen ohjasi minut kaupungin toiselle puolelle päivystävän hammaslääkärin pakeilla. Ainoana piikkinä lihassani hän totesi lopuksi pahaenteisesti: ”Kannattaa mennä sinne heti yhdeksäksi niin et joudu kovin montaa tuntia siellä istumaan.”

Pakkasin siis kamppeeni ja läksin läpi inhottavan helmikuisen puhurin läpi kaupungin toiselle puolen. Olin paikalla muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Ikäväkseni odotushuone oli jo täynnä hyvin kärsivän näköisiä ihmisiä. Päähäni kieltämättä pälkähti ajatus, että olikohan minua vedettyä nenästä ja päivystys olikin auennut jo kahdeksalta.

Odottaminen oli ainoa vaihtoehto. Olin onneksi varautunut siihen ja ottanut mukaani kirjan, vaikka tuntuikin kieltämättä vaikealta keskittyä tekstiin. Jono liikkui harmillisen hitaasti ja jouduin odottelemaan liki kaksi tuntia. Se on kuitenkin pitkä aika hammassärystä kärsivälle.

Lopulta pääsin sisään. Hammaslääkäri tutki purukalustoni ja tökki tulehtunutta viisaudenhammasta harvinaisen ikäväntuntuisesta. Lopulta hän kirjoitti minulle antibioottireseptin ja yritti varata minulle aikaa suukirurgille. Pahalta näytti, sillä hän ei saanut tietokonejärjestelmää toimimaan. Noh, minulle jäi mahdollisuudeksi soittaa aika itse.

Ennen kirurgiin pääsyä minun pitäisi käydä röntgenkuvissa. ”Selvä juttu,” tokaisin ja kysäisin, että missä pitää käydä. Hammaslääkäri katsoi minua kuin olisin kysynyt, että sijaitseeko Eduskuntatalo Helsingissä ja sanoi, että tietenkin lähimmässä terveyskeskuksessani. Ulos päästyäni päätin, että kun kerran olin jo päässyt jonottamisen makuun, niin parempi olisi mennä samana päivänä myös röntgeniin. Läksin siis terveyskeskukseen ja päätin soittaa ajan kirurgille myöhemmin.

Röntgenissä en joutunut kovin kauaa vartomaan. Valitettavasti kuvat räpsi opiskelijaharjoittelija, joka oli ilmeisesti ensi kertaa tekemisessä kyseisen tapahtuman kanssa. Hän laittoi minut seisomaan harvinaisen typerännäköisesti suu kiinni muovikalikassa ja käski irvistää pariin otteeseen. Hetken virneilyn jälkeen paikalle tuli kokeneempi kollega, joka käski minun lykkiä leukaani milloin eteen – ja taaksepäin sekä irvistämään jälleen. Tein töitä käskettyä, johon hän totesi tuskastuneena: ”Ei kun irvistä niin, että alahampaat näkyvät.”

Tämän episodin jälkeen menin apteekkiin, jossa jouduin jälleen kerran jonottamaan. Kun vihdoin ja viimein sain reseptilääkkeeni, etsin vielä tovin hammashuuhdetta sekä särkylääkettä. Jonottelin jälleen kassalle, kun takanani kuului kipakka ääni: ”Anteeksi, voisitko väistää?” En ollut huomannut, että takanani oli täti menossa ohitse lastenrattaidensa kanssa. Minun ohitse mentyään hän tokaisi ehkäpä asteen verran tylymmin: ”No pystyithän sinä väistämään.”

Lopulta pääsin kotiin. Päätin, että samoilla viimeisillä energioillani soitan ajan suukirurgille. Jouduin taas hetkisen verran jonottelemaan puhelimessa. Tekopirteä naisääni vastasi minulle. Kun selitin asian ties kuinka monennen kerran sen päivän aikana, sain hyvin mielenkiintoisen vastauksen. ”Valitettavasti meillä on niin pitkät jonot, että sopiva aika olisi joskus huhtikuussa. Voit tietenkin soitella, jos saat peruutusajan tai sitten mennä yksityiselle.” Kiitin viimeisillä voimillani. Pillahdin itkuun ja rauhoituttuani soitin yksityiselle. Sain ajan viikon päästä.